Eliittejä ja kuppikuntia
Uuden pelaajan pelko, vanhan pelaajan ikuinen kirous; eliittirinki hallitsee peliä ja kuppikunnat ovat sulkeneet ovensa ja ikkunansa. Onko ainoana ratkaisuna perustaa oma kuppikunta? Miten eliittiringin alla pelaamisen aloittaneet toistavatkin niin usein tuon saman virheen, luoden taas uuden katkeroituneen ropepolven. Miksi ihmisten tavoite tuntuu olevan juuri pääsy noiden eliittien joukkoon, niiden jotka ovat osoittaneet kyvyttömyytensä kunnollisena roolipelaajina.

Tällä kertaa liikkeellä stalkkerin/yleisön pyynnöstä, vaikka aihe mahdollisena kirjoituksen kohteena onkin mielessä käynyt. Olen useissa peleissä ollut ja niissä kuppikuntailua, ja varsinkin elitismiä, huomattuani ovet paukkuen poistunut. Lapsellista? Äärimmäisen. En ole mitenkään ylpeä siitä, miten uskomattoman kuumapäinen ja kovasanainen osaan joskus olla. Tekeekö käytökseni sanoistani vain kateellisen vaahtoamista? Ei, sillä ongelma on todellinen, ei vain kateellisen mielen luomaa. Yritän käsitellä asiaa mahdollisimman avarakatseisesti, vaikka sietokykyni elitismiä harjoittavia kohtaan on vähäinen. En tule ketään pelaajaa tai peliä nimeämään (ainakaan negatiivisessa yhteydessä), ja yritän parhaani mukaan pitää kaikki ”vihjeet” minimissä, koska tarkoitukseni ei ole ketään mustamaalata, ei vaikka täyteen totuuteen ja kokemukseen sanani perustuvat.

Ensimmäiset roolipelikokemukset vaikuttavat yleensä paljon itse kuhunkin, varsinkin nuoremmalla iällä. Kuten lapsilla yleensä on tapana, vanhempien touhua apinoidaan, usein huonoin tuloksin. Pelitottumukset voivat muokkaantua monta kertaa, silti niitä ohjaa jokin yleisempi käsitys, se minkä kukin näkee hyväksi roolipelaamiseksi. Suuret voimakkaat, joskus jopa suoraan sanottuna ylivoimaiset hahmot ovat usein se halutuin ja himotuin asia, se kunniapokaali, joka meidät muka nostattaisi hyvien pelaajien joukkoon. Hupaisaa kyllä, se mahtipuhti munchaava hahmo on ehkä kaikkein helpoin luoda ja varsinkin väärin. Hyvä siinä, hyvä tässä, vielä julmuutta ja mahdollisesti älykkyyttä peliin (ainakin siellä luonnetekstin puolella) ja joku panomiehen/naisen titteli, siinä vasta hyvä kaava. Pelit ovatkin sitten usein vain enemmän tai vähemmän muiden halventamista, omien voimien korostamista ja ihan vain pelaajan omaa egopaskaa. Onko se oikeasti palkitsevaa pelaamista? Mistään ei ole enää todellista vastusta, mutta saa aukoa päätään muille pelaajille. Minkälainen ihminen saa nautintoa peli toisensa jälkeen siitä, että toisten hahmoja riepotellaan ja tapetaan vailla suurempaa syytä, joskus jopa pelillisyydeksikin sitä väittäen. Olen nähnyt niin monta huonoa toteutusta ja tulen vielä monta näkemään. Myönnän, että itsellänikin on ollut useita voimakkaita hahmoja, mutta yritykseni on aina ollut tarjota muille pelattavaa ja kokemuksia, ei pelkästään tuoda esiin sitä omaa hahmo. Olenko aina onnistunut? En, varmasti välillä pelaaminen kanssani on ollut varsin vittumaista, varsinkin silloin kun tarjoamiini asioihin ei ole osattu taikka tahdottu tarttua. Voimakkaan hahmon pelaajan tulisi oikeasti tietää mitä tekee ja tietysti myös käytännössä se suunniteltu osa suorittaa.

Pelinjohtajille (ei ylläpitäjälle) on aivan ymmärrettävä valinta ottaa edes yksi poikkeuksellinen hahmo, sellainen, jolla juonta on mahdollista kuljettaa. Kuinka usein tätäkään silti näen oikein toteutettuna, ehkäpä nykyisten pelieni määräkin jo jotain asiasta vihjaa. Yhä uudestaan ja uudestaan näen tuon saman pääpahiksen, aina seuraavan ja seuraavan ropesukupolven jäsenen päähahmona. Nämä pelit yleensä naamioidaan ”X vs Y”-peleiksi, vaikka todellisuudessa peli pyörivät vain yhden asian ympäri; ylläpitäjän pikku monsterin, joka kaikesta pahuudestaan huolimatta on yleensä olevinaan myös charmantti ja muuta potaskaa. Jos huomion keskipiste tuntuu yhtään karkaavan, nämä mainitun tyyppiset ylläpitäjät yleensä puuttuvat asiaan suurella tarmolla (harvemmin kuitenkaan pelillisesti). Joskus tämä uskomaton huomiohuoraus jakaantuu sentään useammalle, esimerkiksi eri puolien johtohahmoille, joiden pelaajat tosin kuuluvat, mihinkäs muuhun, kuin siihen eliittien pikku kuppikuntaan.

Olen puhunut vasta lähinnä epäonnistuneista voimakkaista hahmoista, ovatko ne aina sitten yhteydessä elitismiin? Ylläpitäjä on luonnollisesti vastuussa siitä, miten voimakkaita hahmoja pelaajat saavat pelattavakseen. Nämä palkintoporsas-hahmot jaetaan yleensä ystäville ja vanhoille pelitovereille, joskus jopa suorana lahjuksena peliin liittymiseksi. On tietysti normaalia suosia kokeneita pelaajia valitessa vahvoille hahmoille ohjaajaa. Ylläpitäjän käsitys kokeneesta voi kuitenkin olla varsin mielenkiintoinen. Milloin kokeneen tittelin saa hyvällä piirtotaidolla, milloin pitkillä teksteillä, milloin niillä perusjulmilla hahmoilla. Joskus ei edes ymmärretä kyseenalaistaa ystävän kykyjä, vaan munchaavia hahmoja jaellaan tuttaville täysin välittämättä, että niiden käyttö on mitä on. Syystä tai toisesta kuitenkin syntyy näin se pienen pieni piiri, jossa mahtiporsaat voivat yhdessä röhkiä. Ja jos jokin vaikuttavampi hahmo jollekin muulle eksyykin, on se ensimmäisten tapettavien kärjessä, siitä pitää huolta koko uskollinen rinki.

Kuulostaako muka vieraalta, että roolipelin sisäisen hierarkian paikat tuntuvat täyttyneen hahmoilla, joita harvemmin edes pelataan, itse asiassa, et edes muista koskaan nähneesi näitä pelaajia paikalla? Pulinapalstalla ja chatissa saattaa noita tiettyjä naamoja roikkua, ei pelin peliä kerry, mutta silti kovalla otteella ollaan puuttumassa esimerkiksi minimaalisiinkin yhtäläisyyksiin hahmoissa. Kovaan ääneen hehkutetaan jotain parituksia, milloin niistäkään todellisuudessa on pelattu, ja samalla haukutaan uutukaisten yhden tapaamisen romansseja.

Tiedätkö sen tunteen kun oma hahmosi on näkymätön ja tarkoitukseton? Liittyessä peliin ensimmäisen hahmon tulee muka olla alin kaikista, saastaa vailla mitään mahdollisuuksia mihinkään osaan pelissä. Edes roolinäytteellä tai millään et saata todistaa ylläpidolle kykeneväsi ottamaan edes jonkun korkeamman osan. Ei, olet ”uusi pelaaja”, kaikkien tarkkailun ja sisäpiirin tarkan arvostelun kohde. Peliseuraa saa vain vastaavanlaiselta uutukaiselta, jolloin uudet hahmot jäävät yhdessä irtonaiseksi, saamatta jalansijaa suuremmista tapahtumista. Joskus jopa tulee syytetyksi omasta kuppikuntailusta, ihan vain sen takia, ettei seuraa ole muilta saanut. Eliittirinki harvoin on tarjoamassa itseään peliin, jos onkin, niin sitä alistamisen määrää onkin syytä kauhulla odottaa. Mikäs sen kivempaa, kuin kurittaa hahmoa, jolla ei ole vielä mitään suhteita ja tarkoitusta. Ehkäpä siis omanlaisensa onni, jos pelissä eliittirinki on sitä peruspassiivista porukkaa, jonka luokse tulee selkä kumarassa ja nöyrästi mennä pyytämään mahdollista peliä. Ah, tätä ihanaa uuden pelaajan arkea.

Nenä on siis kohotettu taivaisiin ja oma pelikokemus kirjoitetaan kultakirjaimin muiden eteen. Myönnän, että usein näkee sitä suhteellisen jouhevaa ja pitkääkin tekstiä näiltä ylläpitäjän lemmikeiltä. Tekstin pituus ja kauneus eivät kuitenkaan riitä tekemään kenestäkään hyvää pelaajaa, saati hyvää juonenkuljettajaa. Hierarkian johtopaikoista otetaan yleensä vain se hyöty ja oikeutus muita alas katsoa, ei suinkaan nähdä sitä velvollisuutta, minkä avainaseman pelaajana tulisi ottaa. Vielä vähemmän auttaa se, kieltämättä pitemmän kaavan kautta, kirjoitettu hahmo, kun se hämähäkinseitteihin foorumin sokkeloissa peittyy, se pelaamaton palkintoporsas, jonka kunnialla voi pelittä paistatella. Kun kerran istutaan siellä jalustalla, niin usein katsotaan oikeudeksi pelata vain ”muiden yhtä kokeneiden” kanssa. Sieltä se syy yleensä juontuu niihin ainaisiin samojen henkilöiden parituksiin ja kukin voi itse sen kemian puutteen yleensä tekstistä nähdä. Hahmot yleensä riisuuntuvat joksikin ihan toisenlaiseksi kun sopimus parituksesta kerran on tehty, ja ah sitä ikuista ”true love” –onnea. Kuinka monta kertaa olenkaan nähnyt, että jo aikoja sitten pelin hylänneen pelaajan hahmot roikkuvat siellä korkealla listassa, ihan vain, että ylläpitäjän hahmon raksupoksu saa pitää tittelinsä ja ylläpitäjä itse märät unensa.

Vihaan hahmojen keräilyä, sitä että luodaan ihan mielenkiintoisistakin materiaaleista hahmo, jolla ei pelata. Näihin pelaajiin törmää lähes poikkeuksetta joka pelissä ja tottahan se on helpointa siellä eliittiringissä istuskella, kerta toisensa jälkeen saada ylläpitäjältä se lupa uuteen hyvätaustaiseen hahmoon, vaikka mitään näytettävää ei ole aktiivisesta pelaamisesta. Vaikka hahmokatto poksuisikin, niin sitten inspiraatiovajetta valittaen vain joku hahmo pois (välittämättä miten se toisten pelaajien juonet pilaa) ja uutta tilalle. Hyvin tapojen mukaan taas hilataan uutta hahmoa kaikkien muiden ohi sinne isojen nimien keskelle. Nämäkin yleensä kuvataan juuri niiksi ”vaikeiksi” persooniksi, joita vaikea miellyttää ja toki se on vain paskojen muiden pelaajien syytä, jos ei homma toimi. Toisin sanoen jälleen luodaan hahmoja, jotka eivät todellisuudessa tule toimeen kenenkään kanssa, paitsi suunnitellusti. Sitten forkan keskustelupuolella/chatissa/skypessä huokaillaan, että pitäisi sille (yhä saatanan pelaamattomalle) hahmolle se aito oikea prinssi tai prinsessa löytää. Kyllä, irtonaisen pelaamattoman hahmon tärkein asia jälleen kerran on löytää ”se oikea”.

Mikä ihme pelaajia oikein vaivaa?! Kirjoittakaa nyt ihmeessä niitä märkiä unia sitten siellä omaksi huviksenne omalle koneelle, jos se yksi hemmetin rakkaustarina on niin saamarin tärkeä. Ja ihan samalla tavalla voisi ohjeistaa niitä, jotka näitä iänikuisia egoboosti hahmoja luovat. Hakatkaa nyt ihmeessä vaikka kokomaailman väestö niissä tarinoissanne ja korostakaa sitä ah niin traagista hahmonne elämää. Kerratkaa kerta toiseen sitä ainaista synnyintarinaa pyhänä jeesuksena, joka kaikki voittaa ja kaataa vain vinoon katsomalla. Miten se on niin hirveän tärkeää saada se toinen pelaaja siihen uhriksi, kummassakaan tapauksessa. Tuleeko oikeasti hyvä mieli toisten nöyryyttämisestä? Siitä, että pääsette sanomaan, että ”kokemus voitti?”. Vidut voitti. Teidän munchaavalla pelityylillä ei ole mitään tekemistä kokemuksen kanssa, ainoa ero teidän ja perus munchaavan kakaran kanssa on, että teidän naama sattuu sitä ylläpitäjääkin miellyttämään. Tästäkin taas hyvänä esimerkkinä, että yleensä sitä löytää vain niiltä lapsilta hahmoja kuten ”Hän oli niin ärsyttävä, että lauman jäsenet tekivät itsemurhia” tai ”Yhden vuoden ikäisenä hänet laitettiin taistelukouluun ja hän tappoi isänsä, setänsä, koko saksan ja pierasipa kerran puolan suuntaan, niin senkin”. Kyllä te tiedätte mistä minä puhun, näistä aivan naurettavista menneisyyksistä, mitä näkee yleensä vain niiden 10-15v lapsukaisten kirjoittavan, kuin se olisi aivan hirveän uniikkia. Sitten kun näkee ylläpidon eliitti lemmikin ja ihan aikuisen ihmisen kirjoittavan aivan samanlaista paskaa kuten ”hahmo heti synnyttyään tappoi veljensä, sai siitä voimia ja kasvoi mielipuoliseksi tappajaksi, joka ei häviä kellekään”. Vetää kyllä sanattomaksi... ja totta kai ylläpito tämänkin hyväksyy.

Eipä nyt oikein voi näistä räikeimmistä eliittiringin hallitsemista peleistä sanoa, kuin että ihan vain niiden tiettyjen ihmisten huviksihan ne on tehty. On se kivaa kun huonommat sinne liittyy, jotta voidaan ylläpitää sitä eroa ”tavallisen” pelaajan ja eliitin välillä. Mitä huonompia sen parempi, eihän niiden kanssa tarvitse muutenkaan pelata kuin silloin, kun tarve jotain rökittää tai muuten huonommaksi alentaa, munchaten taikka ihan vain muuten mitättömäksi tehden. ”True love” on vain harvojen ja valittujen herkkua, muilla säälittävää panemista ja auta armias jos pelissä on mitään magiaa. Mitä luulet, ettei vain olisi jotain ryhmittymää, joka osaisi sitä upeita ja hienointa? Ja mahtaakohan yksikään näistä maageista olla edes fyysisesti heikko? Ei, muskelia yleensä muskelin päälle, takana armeija, nykyaikaisimmat tankit ja jokainen varmaan kuolemaan vievä loitsu käy yhtä helposti kuin sormia naksauttaisi.

Pelillisemmät roolipelit, esimerkiksi tietokoneella tai pöydällä nopan kanssa pelattavat, käyttävän paljon aikaa ja huomiota siihen classien balanssin luomiseksi. Guild Warsin muistan päivittäneen joskus useaan kertaan kuussa, kun jokin kyky teki jostain liian ylivoimaisen. Pöytäroolipelissä on niitä mahtipuhti maageja, jotka voivat räjäyttää yhdellä loitsulla puoli taistelukenttää, mutta se vaatii aikaa ja yleensä kaikki maagit ovat fyysisesti heikkoja ja näin alttiita vaaroille niin loitsimisen aikana, kun niiden välissä. Miksei tarinaroolipeleissä, varsinkin niissä, jotka liittyvät jonkinlaiseen sotaan, ole minkäänlaista balanssia. Siksi että ne iänikuiset eliitit joutuisivat ehkä todistamaan pelitaitonsa joskus? Pelissä kuten Vampire Knight asetelma on ehkä näennäisesti epätasapainossa, koska ihmiset ovat tietysti vampyyreitä huomattavasti heikompia, mutta eihän peli millään tavalla ole ”vampyyrit vs ihmiset”. Epätasapaino on siis kaikin tavoin käytetty juonen hyödyksi ja se juuri luo pelin. Mahdistaan huolimatta puhdasveriset eivät ole se joukko, joka olisi ihmisiä ensimmäisenä kyykyttämässä, vaan puhdasveriset joutuvat olla yleensä se neutraali asiallinen osapuoli, joka joutuu nielemään ihmisiltä ihan käsittämätöntä käytöstä. Tässäkin pelissä olen munchausta kohdannut, mutta se on lähes poikkeuksetta ihmisten suorittamaa, eikä suinkaan ole liittynyt fyysiseen konfliktiin. Voimien eron ollessa suuri, on tasapaino silti siis kuitenkin mahdollista, kunhan sitä osaavat kummatkin osapuolet oikein pelata.

Eliittiringin älypäiden hallitessa peliä, ei yleensä kumpikaan puoli osaa pelata niin, että asetelmasta olisi yhtään mitään pitempää iloa kellekään, ah paitsi tietysti edelleen niille, joista hyvä roolipelaus on sitä ainaista oman hahmon korostamista muiden kustannuksella. Eliitit munchaavat ja pienemmät sitä sitten matkivat ahkerasti. Syntyy näitä hahmoja, joiden tiedoissa yritetään niin kovasti pönkittää se oma hahmo sinne eliittimörssäreiden joukkoon. Surku sitäkin suurempi, kun aloittelevat eivät näitä osaa pelata, eivätkä ymmärrä, ettei tarinapelissä heillä ole mitään mahdollisuutta luoda sitä pärjäävää hahmoa, koska kuten moneen kertaa sanottu, eliitin sana menee siinä roolissakin kaiken yli. Voit kirjoittaa hahmosi kuinka fiksuksi tahansa ja siinäkin tapauksessa, että oikeasti osaisi älykästä hahmoa pelata, näkevät eliittien luomat hahmot kaiken läpi, koska totta kai; heidän hahmoilleen se on itsestään selvää. Tarinaropeissa taktikoinnin arvo on muutenkin nolla, teit hahmolla mitä tahansa, se on helppo mitätöidä parissa sanassa. Muilta pyydetään realistisuutta, eliiteiltä jokainen yliluonti on hurmaavaa mielikuvituksen laajuutta, ainakin ringin muiden jäsenten kovaäänisten mielipiteiden mukaan. Siellä ne täydessä panssarissa olevat kaapin levyiset miehet hyppäävät notkeana puuhun piiloon, koska hyvät jalkavoimat, sivustakatsojan kyseenalaistaessa oksan vahvuutta. Kuinka tämmöistä katsellessa siis pitäisi niiden nuorempien ymmärtää itsekään joku kohtuus? Lapsukaiset (tai muuten pääkopastaan lapsenmieliset) tekevät sitten näitä jääräpää hahmoja, joita mikään ei tunnut hetkauttavan, ei mikään sattuvan ja tilanteessa kuin tilanteessa lauotaan typeryyksiä isomman edessä. Jopa kuoleman koittaessa hahmot yleensä hymyilevät, ettei sitäkään vähää anneta periksi. Tätä voivat eliitit haukkua ja yhä kovempia otteita käyttää räkäisesti nauraen, mutta eipä ole mennyt ennenkään sillä tavalla viesti perille. Pikkuiset munchaavat pikku hahmosillaan, joilla ei ole mitään mahdollisuutta pärjätä, kun päätös pelin kulusta on täysin ylläpitäjän lemmikeillä.

Ihmettelen, että jos on munaa munchata näillä pikku hahmoilla, niin miksei ole sitä samaa munaa poistua pelistä parempaan? Miksi yritetään antaa vain samalla mitalla eliiteille, kun se ei tule onnistumaan. Joskus tietysti voi se palkinto tulla ja pääsee itse sinne paistattelemaan ylläpidon viereen, ja sama paha tietysti jatkuu. Enää ei tarvitse toisia eliittejä vastaan pelailla, ehei, pienten kimppuun vain. Mistä tulee se kova halu toistaa muiden virhettä? Ehkäpä nämä rehdimmin pelaavat putoavat taas sieltä eliittiringistä, se selittäisi paljonkin. Ehkäpä sinne päästäkseen juuri tarvitaankin vain sitä röyhkeyttä ja itsekeskeisyyttä ja ennen kaikkea sitä todistettavaa nautintoa muiden syrjimisestä ja alistamisesta. Vai onko kyse siitä, että oikeasti suurin osa pelaajista on niin hemmetin sokeita, etteivät edes ymmärrä mikä on hyvää pelaamista, mikä elitismiä? Usko omaan osaamiseen on kyllä kieltämättä korkea hyvin monella, jopa niitä kahden lauseen rooleja kirjoittavilla. Mutta selvästi joku oikeudentunto sieltä pääkopasta yleensä herää kun itse joutuu eliittien kiusaamaksi, miksei silloin poistuta pelistä? Onko se palkinto oikeasti niin sokaisevan mahtava?

Joskus sitä näkee ihan hyvienkin pelaajien sokaistuvan siitä, kun lopulta sinne rinkiin pääsee. Ihan lähiystävien touhuja olen saanut vierestä katsoa ja hiljaa hävetä. Miksi hyväksytään se ansaitsematon mahtihahmo, jonka pelillinen tarkoitus on oikeasti täysin olematon? Pelaamista jatketaan sitten näillä näennäisesti tärkeillä hahmoilla asenteella: ”Ei mitään väliä mistään muusta, pidän vain tällä hauskaa”. Myönnän, että on hetkiä, kun itsekin tekisi mieli vahvemmilla hahmoilla kunnolla tiettyjä aloittelevia näpäyttää ja ehkäpä olen siihen joskus jopa kiukuspäissäni sortunut. Silti koskaan, missään pelissä, en ole ollut vain muille pahaa mieltä aiheuttaakseni, ihan vain elitismin iloista nauttiakseni. Jos pyydän hahmoilleni jotain erikoista, minulla on siihen syy ja suunnitelma, ei vain ajatus ”taviksista” erottua. Aika harvoin edes olen niin hyvää pataa ylläpidon kanssa, että erikoisoikeuksia saisin, mutta joka kerta suorastaan hävettää, jos joudun edes epäilemään, että puhtaasti naamakertoimen takia jotain saan. Toisille se näyttää olevan hyvin helppoa vain ottaa, ottaa ja ottaa.

Pelejähän on netti pullollaan, sitä luulisi että voisi vain onnistuneesti valita uuden vanhan tilalle, eikös? Voi kun olisikin elämä niin yksinkertaista, että näiltä eliiteiltä pääsisi noin vain pakoon. Mitäs sitten kun useimmat heistä pitävät omaa peliään? Yhden epäoikeudenmukaisen pelin sijaan, voi yhden ringin hallussa olla lähemmäs kymmeniä. Tänäkin keväänä uutta peliä on listoille pukannut sienien lailla. Siellä samat vanhat kasvot ja ensimmäisinä membereinä yllätys yllätys, ringin muut jäsenet. Pitääkö saada muita alistettua ihan useammassa pelissä? Vaikka kyse harvemmin edes on siitä suorimmasta tavasta muita alistaa, niin kyllä taas saa silmiä pyöritellä touhulle. Luulisi jo, että olisi tylsää se ainainen samojen naamojen tuijottelu. Siellä on taas parhaat paikat ja suhteet on sovittu mahdollisesti ennen sivujen julkaisua. Joskus jopa peli luotu ihan vain palvellakseen jonkun keksimään ”uniikkia” munchamuijaa, kun minnekään muualle ei jonkun neroleimaus sopinut.

Ehkäpä tässä voi taas kyseenalaistaa minun itseni viitseliäisyyttä edes yrittää ”päästä sisäpiiriin”, mutta minusta on aivan käsittämätöntä, että se sisäpiiriin pääsy on suuremmassa osassa kuin itse pelaaminen. Skypeä pitäisi vaihtaa ja tutustua nöyrästi ylläpitoon, josko vaikka oma naama jotain miellyttäisi... Liityn peleihin pelaamaan, en hakeakseni paikkaa jostain ihme sisäsiittoisesta haaremista. Miljoonannen kerran kuitenkin sanon, että ylläpitäjällä on oikeus pitää peliään juuri niin epäoikeudenmukaisesti ja paskasti kuin haluaa. Ei tule siis koskaan asettua vastustamaan näitä eliittejä, ei heidän omalla maallaan. On ihan turhaa perustaa pelin sisälle kuppikuntia ja eliiteille murjottaa asioista. Poistukaa peleistä, ei sitä tarvitse tehdä ovet paukkuen, yksinkertaisesti poistatte tunnuksenne.

Kuten kopioinninkin kohdalla, on turha antaa tukea edes sen jäsenyyden verran, vaikka sen kuinka ”puoli ironisesti” tekisi. Jos elitismi on teistä väärin, karttakaa niitä pelejä, poistakaa linkit omalta sivultanne ja ennen kaikkea varmistakaa omassa pelissänne, ettei sellaista rinkiä kehity. Ylläpitäjällä saa olla kavereita ja edelleenkin on täysin sallittua antaa niille kokeneille ja vastuullisille niitä ”parempia” hahmoja. Tietysti joku nuorempi/kokemattomampi on herkästi syyttämässä suosimisesta, kyllä tämä maailma kateudella pyörii. On silti eri asia antaa niitä etuoikeuksia pelaaville ja juuri niille, jotka sitä pelattavaa muille tarjoavat, kuin että annetaan niitä palkintoporsaita sinne foorumiin homehtumaan ja pölyttymään tai sitten ihan vain makkaran jatkeeksi. Hahmo ei tee pelaajastaan parempaa, ei ole mitään syytä antaa selvästi kokemattomalle pelaajalle sellaista, minkä pelaamisessa hän ei tule onnistumaan.

Jokaiselle varmasti mahtuu ystäviin niitäkin, jotka eivät sen täydellisen roolipelaajan kaikkia ehtoja täytä, tuskin täydellistä on edes olemassa. Ymmärrettävästi on vaikea sanoa ystävälle ”ei”, joten ehkäpä se olisi vähän itse kullakin peiliin katsomisen paikka, että mitä kehtaa ylläpitäjältä itselleen pyytää ja mihin tarkoitukseen. Tietysti tämäkin kehotus menee ohi juuri niiltä, jotka sinne omaan napaan tuijottavat aina ja kaikkialla. Jos ystäville siis on pakko näitä turhia hahmoja antaa, niin tehkää muille pelaajillenne edes se palvelus, ettette korota niitä paikoille, jonne paljon parempi olisi joku oikein pelaava saada. Antakaa niitä paskahahmoja, mutta älkää päästäkö niitä hakkaamaan turhaan pois muista peli-intoa, vaikka paras vaihtoehto tietysti olisi ehkä sille ystävälle vain sanoa: ”tuollaiselle hahmolle ei ole nyt käyttöä”. Muistuttakaa myös niitä läheisempiä ystäviä siitä tosiasiasta, ettei peli voi pyöriä yhden ringin ympärillä ja että pelata tulisi tasapuolisesti jäsenten kanssa, ei vain parin tutun turvallisen. Sillä, jos tämän kaveripiirin antaa mennä ja rellestää ihan miten vain etuoikeuksia hyödyntäen, niin mikäs sitä sitten taas muodostuikaan?

Aina ei porukan keskipisteen tarvitse olla se ylläpitäjä (tai jokin ylläpidon läheinen). Osittain elitismin lieveilmiönä, osittain ihan vain ujoutta tai sitten sitä nenän vertikaalista asemaa, kuplii usein esille näitä muita kuppikuntia. Elämä muutenkin tuntuu olevan yhtä kuppikuntailua, ihan ala-asteelta lähtien ja usein työpaikalle seuraten. Mikä vika siinä, että kaveriporukka viihtyy keskenään? Se, että selät käännetään niin täydellisesti muille. Pelatkaa nyt hyvät ihmiset siellä skypessä keskenänne, jos ei muiden seura kelpaa. Roolipelit ovat isompi kokonaisuus, jossa pitäisi muiden kanssa tulla toimeen. Välinpitämättömän ylläpitäjät, ne jotka eivät minusta ansaitse pelinjohtajan titteliä ensinkään, sallivat yleensä täysin tämän ryhmäytymisen. Tärkeintähän kun on se ainainen memberien määrä ja se, että foorumille jotain pelin näköistä syntyy. Ei sillä ole niinkään merkitystä, että ketkä siellä omissa piireissään toisiansa hässivät, koska mitään yhtenäistä juonta ja kuviota ei ole eikä tule. Miten näissäkin taas uusi pelaaja pärjää? Kaikki tuntuvat jo pelikaverinsa löytäneet ja se tuttu ja turvallinen tuntuu olevan heille ainoa vaihtoehto. Jälleen pitää etsiä niitä yhtä uusia ja yhtä ulkopuolisia, josko jotain peliä kehkeytyisi. Kuinka usein isoon peliin (jossa harvoin tarkkaa kokemushaarukkaa on) saapuu niitä yhtä tasokkaita pelaajia lähekkäin. Mikä järki edes on, että kaikista, jo ympäristöönsä tutuksi tulleista hahmoista, sitä omalla uutukaisella törmää toiseen aivan yhtä uuteen. ”Hei moi, kiva paikka. Ootko ollut täällä ennen?” johon voi sitten vastata; ”En”. Kuukausien päästäkin, sitä todennäköisesti kuuluu vain johonkin ryhmittymään, johon jollain tavalla on itsensä kitkuteltu, ja muut piirit pyörivät omia juttujaan, ellei sitten pelaaja ole jo luovuttanut, kun ei oikein mikään osapuoli hälle lämmennyt.

Vaikka ihmiset eivät jollekin lämpene, niin eihän sen pitäisi vaikuttaa hahmoon, jonka pitäisi toimia luonteensa mukaisesti? Näin sitä sinisilmäisesti kuvittelee ja uskoo, että pelaamalla vain rehdisti omalla hahmollaan, voi päästä jotain tekemään, vaikkei henkilökemiat pelaajan kanssa toimi. Siinäpä se vain on, että eipä näiden hahmoiltakaan yleensä saa kuin kylmää selkää. Perus jästipäät hahmot... siis tarkoitan ”kompleksit ja vaikeasti tavoiteltavat” prinsessat ja prinssit eivät tartu mihinkään tarjoamaasi ja jokainen repliikki tuntuu vain kylmästi tarjoavan jonkun torjuvan sanan jokaiseen aloitteesi. Kuulostaako tutulta? Kuulostaako ehkä vielä tutummalta, että nämä samat kovanaama hahmot ”avautuvat” ja ovat niin lämpimiä jollekin muille, vaikka pelitavalla ei mitään tekemistä asian kanssa? Kuppikunnat, se ihana tekosyy tarjota mielekästä peliä vain tutuille.

Sitä voi vaikka kuinka monta kertaa kysyä itseltään, että miksi tuo toinen hahmoni seuraan tuli... Itseasiassa olen useampaan kertaan turhauttavan pelin keskellä asiaan puuttunut ja tympeältä vastapuoleltani kysynyt, että mikä ihme on toisen motiivi? En minä normaalisti välitä tietää ennalta sitä, mutta kun joskus peli ei tunnut menevän minnekään, vaikka mitä tekisi. Olen yleensä joutunut siihen asti yksin pelin vetämään, raahannut toista keskustelusta toiseen, vaikka jokaiseen tekooni saan sen latistavan kieltävän vastauksen, tavalla tai toisella. Harvoin pelaaja osaa vastata... enpä nyt itse asiassa muista ainuttakaan järkevää vastausta saaneeni. Naurettavimmissa tilanteissa ihan närkästyneenä kysytään että ”miksi tarvitsee olla mitään motiivia, eikö voida vain pelata?” Mutta sepä se, miten jatkaa väkisin peliä jonkun sellaisen kanssa, mikä velvollisuus minulla on keksiä yhä absurdimpeja syitä hahmolleni olla kiinnostunut jostain niin tylsästä ja vastaan hangoittelevasta. Hahmoilla taikka edes pelaajilla pitää olla jokin motiivi, mistä muusta peli muka voi muuten sisältönsä saada. Olen aina ollut sitä mieltä, että on tärkeää pelata kaikkien, niin aloittelevien kuin kokeneiden kanssa tasapuolisesti. Mutta minusta on käsittämätöntä miten minun pitää tarjota peliä ihmisille, joita ei yksinkertaisesti kiinnosta tarttua mihinkään, ellei se sitten ole kaverin kanssa suunniteltu juttu, ah ihana sovittu rakkaus tai muu vastaava turvallinen vaihtoehto. Mihinkään ulkopuolisen tarjoamaan ei haluta sitoutua.

Olen rönsyillyt nyt suuntaan ja toiseen ja mihinkö tämä kaikki lopulta kiteytyy? Itsekkäiden ihmisten kanssa on kurja pelata. Kuuluivatpa he eliitteihin tai muuhun kuppikuntaan... jopa yksinään he ovat rutto ja vitsaus. Oma napa edellä ja mottona ”pelaan vain omaksi huvikseni”. Mitään velvoitetta tai astetta ikävämpää ei saa koskaan eteen tulla, ja ihan kamalaa jos joutuu vähän osaamattomien takia välillä vaivaa näkemään että homma pyörii. Useimmiten nämä kovaääniset ”tason vaatijat” ovat itse niitä pahimpia pönöttäjiä. Kaikki mahti vaan valmiina kiitos ja eikun kentälle viskomaan muita ympäri. Suurempia pelikuvioita ei ymmärretä taikka niistä välitetä, mennään ja tullaan ”inspiraation” muukaan, jätetään niin pelit kuin muiden hahmot heitteille.

Mitäkö näille pelimaailman kusipäille voi tehdä? Ylläpitäjänä voi tietysti noottia antaa, mutta eipä sekään pitkälle vie, jos ei arvon pelaaja ymmärrä sitä isointa ongelmaa; omaa huonoa asennetta. Jäsenenä voi tietysti tovereita huomautella myös, ehkä sitäkin heikompi vaan on tulos. Aina olet silti vapaa lähtemään pelistä ja etsimään vähän älykkäämpää seuraa, suosittelen. Varsinkin elitismin vallitessa, jos kaikki ymmärtäisivät poistua ringin kourista muihin peleihin, olisi näitäkin pelejä paljon vähemmän. Elitismi ei toimi ilman niitä alistettavia pikku pulliaisia. Eipä se toimisi myöskään silloin, kun ylläpitäjien mussukat tajuaisivat lahjuksista ja oikeuksista kieltäytyä, ja ottaisivat vain sen, millä oikeasti koko peliä hyödyttäisivät ja pelaisivat reilusti ja muita kunnioittaen. Sitä päivää odotellessa hakeutukaamme niiden fiksujen ylläpitäjien pariin, joiden varpaat eivät tarvitse ainaista kostutusta ja jotka tietävät arvostaa aidosti kokeneita pelaajia, olivatpa nämä koska rekisteröityneet. Etsikäämme aitoja pelinjohtajia, jotka välittävät juonesta ja kokonaisuudesta eivätkä vain omasta uskomattoman upeasta päähahmosta. Ja näyttäkäämme nuoremmille, että olemme itse niitä pelaajia, jotka tajuavat palkinnon kuuluvan niille, jotka oikeasti hyödyttävät peliä aktiivisella ja järkevällä pelaamisellaan, eivätkä roiku mukana vain omia sairaita halujaan toisten kustannuksella toteuttaen.

2016

-


2014
Sivujen avajaiset
Roolipelaamistako? YP vai PJ?
Juonia ja käänteitä
Kopiointi
Kopioijat kuriin!
Eliittejä ja kuppikuntia




Roolipelit: